maanantai 20. helmikuuta 2012

Innokkaat ulkoilijat(ko?)

Leudot nollasäät saapuivat jälleen Karvapallolaan, ja henkilökunta päätti ulkoiluttaa pitkästä aikaa poikia. Innosta puhkuen pojille puettiin henkselit päälle, ja kun yleensä molemmat säntäävät välittömästi ulko-oven eteen tinasotilaaksi tapittamaan, niin tällä kertaa mitään reaktiota ei kuitenkaan tapahtunut. Harri olisi voinut jatkaa uniaan, ja Doni jatkoi touhottamistaan henkselit yllään. Viime ulkoilusta oli epäilemättä vierähtänyt hieman aikaa!

Pienen rohkaisun (lue:takapuolelle tuuppimisen) jälkeen kissat saatiin kuitenkin rappusiin. Kun yleensä Harri kutakuinkin juoksee raput alas, niin nyt.. niin laiskaa lompsimista henkilökunta ei ole ihan vähään aikaan nähnyt! Hlökunta piti kuitenkin vielä pientä toivon liekkiä yllä, josko pojat innostuisivat ulos päästyään. Vaan mitä kävikään.. Harri olisi halunnut kääntyä saman tien takaisin ja Doni ravisteli tassujaan. Sylin kautta molemmat pojat kuitenkin julmasti kannettiin parin metrin päähän ulko-ovesta, ja tulos oli: lisää tassujen ravistelua, pörhistelyä ja oven suuntaan hivuttautumista. Henkilökunta ei selvästikään ole aivan täysipäinen, kun keskelle lumikasoja yrittää kissaparkoja töniä. Pojat ovat selvästikin päättäneet siirtää ulkoilut suosiolla myöhäisempään ajankohtaan, jolloin lumi ei ole kastelemassa herrojen Herkkiä Tassuja.
 
Ai tänne pitäis mennä? Et oo tosissas..

Vaivihkaista kotiinpäin hivuttautumista á la Harri

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Miksi rekisteröity rotukissa?


Rotukissan hankkija joutuu toisinaan perustelemaan valintaansa. Miksi maksaa kissasta useita satoja euroja, jos ilmaiseksikin saa? Joitakin rotukissaan päätyviä saattaa houkuttaa paperittomien/rekisteröimättömien kissojen hankkiminen, sillä niin kuin monesti kuulee, "eihän niillä papereilla tee mitään, kun en aio käydä näyttelyssä"?

Ne "paperit", eli rekisterikirja, varmistavat kissaa hankkivalle kuitenkin paljon muutakin kuin osallistumisoikeuden kissanäyttelyihin. Suomen Kissaliitto ry:n kasvatus-ja rekisteröintisäännöissä määritellään tarkasti vaatimukset kissojen terveydelle ja huolenpidolle. Rekisteröidyltä kasvattajalta luovutettavan pennun on oltava vähintään 12 viikon ikäinen, eläinlääkärin tarkistama, loishäädetty ja rokotettu vähintään kissaflunssaa ja -ruttoa vastaan. Pentueen vanhempien tulee olla luonnollisesti terveiksi todettuja, eikä emolla saa olla kuin korkeintaan kolme pentuetta 24kk:n aikana. Rotukohtaiset testausvelvoitteet tulevat tähän vielä lisäksi; esimerkiksi norjalaisilla metsäkissoilla GSD IV-tulos sekä HCM-testaussuositus. Kaiken tämän tarkoitus on taata pennuille mahdollisimman hyvä alku elämälle, sekä uuden pennun ottajalle varmuus hyvinhoidetusta kissasta.

Jokaisella rotukissalla on siis rekisterikirja, vaikka pentu olisi "vain" lemmikkinä. Vaikka ei aikoisi koskaan astua jalallakaan kissanäyttelyhalliin, ovat ne paperit tae pentueen asianmukaisesta hoidosta. Valitettavasti on aina niitä, jotka haluavat päästä halvemmalla ja hankkivat rekisteröimättömän pennun. Itse rekisteröinti ei maksa kasvattajalle kuin pari kymppiä, joten se ei voi olla syynä rekisteröimättä jättämiseen. Varoittavia tarinoita pentutehtailusta putkahtelee aina silloin tällöin, ja yleisimmin taustalta löytyy "kasvattaja", joka ei päästä pennunostajia kotiinsa, vaan haluaa tuoda pennun esimerkiksi parkkipaikalle. Vimeistään siinä vaiheessa pitäisi hälytyskellojen jo soida!

Norjalainen metsäkissa tuntuu olevan yksi tehtailijoiden suosituimmista roduista. Roosan tarina on vain yksi tarina rekisteröimättömien pentujen kaupasta, joka rehottaa Keltaisessa Pörssissä ja muissa vastaavissa. Pennun hankkijan kannattaa siis suosiolla turvautua rotuyhdistyksen kasvattajalistalta löytyvän kasvattajan pentuun, tai vaihtoehtoisesti löytöeläinsuojalta haettuun kissaan. Jos rekisteröity pentu maksaisikin sen pari sataa enemmän kuin rekisteröimätön, niin ainakin ostaja voi olla varma, että raha on mennyt kissojen hoitoon, eikä kissojen terveyden kustannuksella rahastavan tehtailijan taskuun.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kutistuva raapimapuu


Donin ollessa vielä pentu hankittii taloon "kestävä" raapimapuu. Nyt kun Doni ei ole enää puolitoistakiloinen pennunrääpäle, on raapimapuukin alkanut osoittaa kulumisen merkkejä. Puu paitsi nitisee ja natisee, on se lisäksi käynyt Aivolle ( rakkaalla lapsella on monta nimeä.. ) auttamatta liian pieneksi. Kun Doni aiemmin mahtui hyvin keräytymään ylätasolle, nykyään reppana ei mahdu asettumaan paikalleen ilman että etutassut tai takamus valuisivat yli. Pikku-Doni oli pentuna niin ylpeä päästessään kipuamaan ylätasolle asti, että poika kyllä lepoilisi siellä mielellään. Pitänee hankkia uusi raapimapuu, missä ylätaso on erikoisleveä.. On se hankalaa olla iso poika!